Väsynyt aina, mutta koskaan en teihin

Jodis1Tuike1

Ajattelin avata teille hieman sitä, mitä melkein puolentoista vuoden hiljaiselon aikana on ehtinyt tapahtua. Kesä 2016, jona Sulon jalka leikattiin oli raskas kaikin tavoin. Sen lisäksi, että yhtäkkiä meillä oli koira, jonka tulevaisuudesta ei ollut mitään takeita, leikkaus vei paljon rahaa ja voimavaroja. Sanni oli paljon töissä ja sen seurauksena todella kipeä. Meillä puolestaan oli jatkuva kiire ja alimiehitys minun (nyt jo entisellä) työpaikallani, joka vei kaiken energiani. Olimme aivan lopussa - henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti.

LumoKuje1

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta halusin uskoa, että elämä jaksaa kantaa ja selviämme mistä vaan. Kaikeksi onneksi meillä oli uskomaton tukiverkosto ympärillä, jonka avulla selvisimme sekä henkisesti, että taloudellisesti. Minä sain koulupaikan haaveilemastani korkeakoulusta ja Sanni irtisanoutui työstään ja lähti trimmaajalle oppipojaksi.

Syksy 2016. Asunnossamme oli vesivahinko, talouden farmariauto hajosi, koulu alkoi, saimme hankittua uuden auton hajonneen tilalle. Aloitimme treenaamaan agilitya tavoitteellisesti, otin taas itselleni tokoryhmän koulutettavaksi, kävin koulussa, Sanni kävi töissä, olimme köyhiä, mutta onnellisia. Minä stressasin ja rakastin alaa, jota opiskelin. Kierin jatkuvassa riittämättömyydentunteessa. Aloitin uuden harrastuksen, johon eivät liittyneet koirat. Sen avulla opin pysähtymään ja hallitsemaan arjen kaaosta. Tuike oli hankala, Tuike oli ihana. Kujeesta kasvoi fiksu vinttikoira, vaikka pelkäsin, että siitä tulisi täystuho, joka karkailee jänisten perään ja syö sohvan. En tiedä miten selvisin siitä puolesta vuodesta elossa. Toki se otti paljon minusta mukaansa.

LumoTuike1

Kevät 2017 alkoi. Minun kouluni jatkui, Sannin trimmaajaopinnot alkoivat. Yritimme etsiä sijaisasuntoa, että asuntoamme päästäisiin viimein remontoimaan. Sannin työpaikka muutti huhtikuussa uusiin omiin tiloihin. Pääsin astumaan osaksi uutta työporukkaa, kun kulutin kaiken liikenevän aikani trimmaamolla Sannin ja Sannin ihanan pomon kanssa. Siivosin, tein kirjanpitoa, hain lounasta, oleskelin. Nautin siitä todella paljon. Kun kouluni loppui toukokuussa kävin omissa töissäni. Muutimme loma-asuntoon Porraskoskelle, josta on tunnin matka Hämeenlinnaan. Jäin lomalle työstäni enkä koskaan enää palannut takaisin. Paikka, jossa olin tavannut parhaat ystäväni oli tullut ahdistava loukko, jonne oksetti mennä. Yhtäkkiä työ, jota olin tehnyt viisi ja puoli vuotta ei ollutkaan osa elämääni. Ainoa pakottava syy nousta kesällä sängystä jäi pois. 

Oleskelin yksin loma-asunnolla päivät, kun Sanni oli töissä. Joskus lähdin mukaan, mutta sitten koirat piti ottaa mukaan ja niiden kanssa oli hirvittävän stressaavaa olla trimmaamolla. En enää hallinnut tilannetta. Tein kesäopintoja ja kävin satunnaisesti koulussa. Vihasin joka hetkeä, koska ahdisti nähdä ihmisiä ja halusin vain nukkua. Aloin muuttua vähemmän minuksi. Kaikki harmitti ja itketti. Olin väsynyt ja saamaton. Ärsytin itseäni, kun en jaksanut nousta sängystä tai tehdä kouluhommiani. Rästitöiden vuori kasvoi ja, mitä enemmän niitä oli, sitä enemmän minua oksetti ja niitä välttelin. Olin niin väsynyt ja lopussa. Sinä kesänä masennuin.

Tuike3

Tuli syksy 2017 ja harjoittelu alkoi häämöttää. Tuntui ahdistavalta mennä sinne. Tunnin työmatkat ja jatkuvat vastoinkäymiset remontin kanssa söivät motivaatiota tehdä mitään. Olimme kuitenkin tulleet opinto-ohjaajani ja psykologini kanssa siihen tulokseen, että minulle ainoa tapa rämpiä pois masennuksestani on saada sisältöä päiviini. En saanut enää jäädä kotiin. Aloitin harjoittelun päiväkodissa. Teen edelleen tätä samaista harjoittelua ja vaikka olen jatkuvasti väsynyt ja minulla ei ole vapaa-aikaa olen huomannut, että tein oikean päätöksen. Rakastan työtä, jota teen. Tunnen suurta kiitollisuutta, että saan olla tärkeä osa niin mahtavien pienien tyyppien lapsuutta.

Lumo1

Kun kirjoitan nyt tätä tiedän, että meidän remonttimme pitäisi valmistua lokakuun loppuun mennessä.  Molemmat automme ovat rikki. Asumme edelleen loma-asunnolla. Olen alkanut hakeutua taas koiraharrasteporukoihin ja tehdä asioita. Katson tulevaisuuteen, suunnittelen treenejä, kisoja ja kokeita. Olen kaivanut itseni ylös kuopasta ja vaikka tiedän, että reuna on ohut ja voi pettää en aio enää pudota sen mukana. Suurin kiitos siitä, että olen päässyt näin pitkälle näinkin nopeasti kuuluu Sannille, äidilleni, Rialle ja tietysti niille muutamalle ystävälle ja muulle perheelleni. Kiitos Sanni, että jaksoit ja jaksat edelleen kuunnella kaikki itkut ja raivot ja silti kannatella mua eteenpäin. Kiitos äiti, kaikesta. Kiitos Ria, että olet aina se järkevä, joka tietää kaiken ja neuvoo kaikessa, kun mulla on hetki etten tiedä edes omaa nimeäni. En todellakaan seisoisi tässä näin paljon omilla jaloillani ilman teitä. 

Kommentit